Mäyränkierros, Leivonmäen kansallispuisto

Lähdimme hetken mielijohteesta Leivonmäen kansallispuistoon, kun teki mieli käydä jossakin kävelyllä. Olin suunnitellut käyntiä siellä jo edellisellä viikolla, mutta sade sotki silloin suunnitelmat. Nytkin oli vähän pilvinen keli, mutta sadetta ei ollut ennusteen mukaan tulossa. Olin katsonut aikaisemmin netistä, että Mäyränkierros voisi olla sopiva kävelylenkki ja niinpä päätimme nyt kiertää sen.

Mäyränkierros lähtee Selänpohjan pysäköintialueelta, jonne pysäköimme auton. Pysäköintialueen reunalla oli jokunen infotaulu, pari käymälää sekä ilmeisesti kesäkahvilana toimiva katos. Nyt katos oli tyhjillään.

Reiteille opastettiin viitoilla, joissa oli myös ilmaistuna väri, jolla reitti oli merkitty polun varrella oleviin puihin. Mäyränkierroksen väri oli siis sininen.

Reitin alkupäässä maisema oli pääasiassa avaran näköistä männikköistä harjua, jossa oli enimmäkseen helppoa kulkea. Muutama vähän jyrkempi alamäki piti laskeutua hieman varovaisemmin.

Mäyränkierroksella oli myös vettä näkyvissä monessa paikassa. Tässä Heinälampi.

Ja tässä suon ympäröimä Mäyrälampi.

Pian Mäyrälammen ohituksen jälkeen päästiin kulkemaan pitkospuita pitkin suon yli. Tukevan tuntuiset pitkokset on aivan äskettäin uusittu.

  

Pieni osa Mäyränkierroksesta mennään autotietä pitkin. Täytyy siis muistaa, että autojen seassa mennään liikennesääntöjen mukaan. Kuvassa näkyvästä kohdasta eteenpäin autoilla ei ole onneksi asiaa pidemmälle.

Lintuniemen laavun lähestyessä alkoi aurinkokin välillä pilkistellä. Kuvassa näkyy ilmeisesti Teerisaari. Vasemmalla puolella on Joutsniemi.

Lintuniemen laavun luona söimme eväät pöydän ääressä. Laavulta on mukava näkymä Sorsanselälle.

Loppumatka mentiin lähellä järveä. Metsä oli tällä osalla enemmän sekametsää ja syksy näkyi täällä enemmän kuin havupuiden täyttämässä harjumaisemassa.

Mustanvuoren ulkoilualue

Lievestuoreen Koivusuolle muodostui vuosien 1935-1967 aikana haiseva ja ruma Lipeälampi Haarlan selluloosatehtaan sinne laskemista keittolipeän jätevesistä. Osa jätevesistä valui edelleen Myrkkyojaa pitkin Leppäveden Metsolahteen ja Koivujärvenojaa myöten Koivujärveen kuluttaen niistä happea ja aiheuttaen niissä kalakuolemia ja vesieliöiden vähyyttä. Lipeälampea kunnostettiin 1980-luvulta lähtien yli 20 vuoden ajan. Välillä se pumpattiin jo tyhjäksi, mutta valumavedet täyttivät sitä uudelleen ja ongelmat jatkuivat. Vasta 2000-luvun alussa lammikko saatiin pysymään kuivana ja estettyä jätevesien valuminen sen ulkopuolelle. Saastuneen alueen ympäristöön rakennettiin kilometreittäin salaojia. Maa-aines peitettiin suodatinkankaalla ja sen päälle kasattiin puhdasta maata.

Nykyisin Lipeälampi on puuton aukio. Puiden ei anneta kasvaa, jotta niiden juuret eivät rikkoisi saastuneen maan päällä olevia suojakerroksia. Aukion ympäri kiertää 3 kilometrin pituinen ulkoilulenkki. Lammen toiselta puolelta reitti jatkuu edelleen Mustavuoreen. Lipeälammen ja Mustavuoren reitistöä kutsutaan nykyisin Mustanvuoren ulkoilualueeksi.

Talvisin reitit ovat hiihtäjien käytössä ja muina aikoina niillä pääsevät liikkumaan muut lihasvoimin ulkoilijat. Moottoriajoneuvoilla ei ole reiteille asiaa, vaikka ne ovatkin leveitä ja kovapohjaisia kuin autotiet. Alueella on neljä merkittyä lenkkiä, jotka ovat 3 km, 5 km, 7 km ja 9 km pituiset. Kaksi lyhintä reittiä on valaistu.

  

Alunperin ajattelimme kiertää 5 km:n lenkin, mutta ruokahalu kasvoi syödessä ja päädyimmekin lopulta kävelemään 9 km. Mustavuoren laavu ja kota sijaitsevat pisimmän lenkin varrella, mikä houkutteli jatkamaan risteyspaikassa, jossa piti valita lähdetäänkö takaisin parkkiapaikalle, vai jatketaanko pidemmille lenkeille.

"Polku" on todella leveä ja jalkaisin helppokulkuinen. Koko reitistöllä on ainoastaan muutama jyrkempi nousu ja lasku, jotka voivat tuottaa ongelmia, mikäli raajojen toiminnassa on jotain ongelmia. Talviaikaan hiihtäjillä voi olla vauhdikkaita tilanteita samoissa paikoissa.

Heti Lipeälammen "vastarannalla" on mahdollisuus pitää taukoa ja vaikkapa paistaa makkarat Koivusuon kodalla. Lähellä sijaitseva kota onkin oivallinen retkikohde pienten lasten kanssa kulkijoille. Kodan kautta kulkeva kolmen kilometrin lenkki on tasainen ja sulan maan aikaan varmasti lastenrattaiden kanssa kuljettavissa. Talvella kodalle pääsee ilmeisesti oikaisemaan Lipeälammen poikki.

Otin kodasta vain nämä pari kuvaa ja jatkoimme sitten matkaa. Kodassa näkyi olevan mukavan tunnelmallinen valaistus.

  

Koivusuon kodan jälkeen tulee pian vastaan risteys, josta voi kääntyä pidemmille reiteille kohti Mustavuorta. Suunnan vaihduttua alkaa myös nousu. Jos nousun aikana malttaa välillä katsoa taakseen, niin voi nähdä kivasti Lipeälammen yli hyvinkin kauas.

Kokonaisuudessaan kiertämämme reitti oli maisemallisesti ehkä hieman tylsä. Se on talousmetsää, joka on monin paikoin hakattu aukoksi. Ruskan värit sentään koristivat kivasti näitä aukkoja.

Varsinaisesta luontoretkeilystähän tällä alueella ei olekaan kyse, vaan paremminkin kuntoilusta luonnossa. Reitin varrella onkin erilaisia rastipisteitä, joissa voi suorittaa liikunnallisia tehtäviä. Myös tällaisia telineitä löytyy paristakin paikasta.

Eripituiset reitit on merkitty hyvin ja kuljettu matkakin kerrotaan selkeästi tauluissa.

Leveää ja tasaista baanaa kulkiessa matka tuntui taittuvan ripeästi.

 

Kohta oltiinkin jo Mustavuoren kodan ja laavun luona.

Tässäkin kodassa on kotakeittiö ja istumapaikkoja riittää vähän isommallekin porukalle.

Huussi ja puuvarasto löytyvät kodan vierestä.

Kodan takana on laavu, joka on nimetty Pekan laavuksi. Istahdimme hetkeksi laavulle syömään eväsleipämme.

Laavulta on ehkä joskus näkynyt hyvinkin Lievestuoreenjärvelle, mutta tällä hetkellä puustoa on liikaa. Hieman sieltä puiden välistä kuitenkin vettä pilkistää, jos oikein tarkkaan katsoo.

Loppumatkakin sujui varsin vauhdikkaasti, vaikka hieman hikistä nousua ja jarruttelua vaativaa laskua siinä olikin. Kyllähän täällä ihan mielikseen kävelee, eikä näissä maisemissakaan loppujen lopuksi mitään vikaa ole.

Vaihtelua on mukavasti, eikä ainakaan tarvitse pelätä juurakoihin ja kiviin kompastumista niin kuin pienemmillä poluilla.

Valamon luostari

Sukulaislapseni kävivät Valamon luostarissa ortodoksisen kristinoppikoulun, eli kriparin, joka muistuttaa luterilaisen kirkon rippikoulua. Pääsin mukaan leirin päätösliturgiaan luostarin pääkirkkoon ja päätösjuhlaan kulttuurikeskuksen saliin. Kriparista ja juhlista en tässä sen enempää kirjoita, mutta laitan tähän muutaman sanasen ja kuvan Valamon luostarista.

Valamon munkkiluostari on yhteisö, joka elättää itse itsensä. Pääosa luostarin tuloista tulee nykyisin matkailusta. Hotellitasoisen majoituksen lisäksi tarjolla on askeettisempia vierasmajoja. Luostarin alueella on myös 260 paikkainen A-oikeuksin varustettu Kahvila-Ravintola Trapesa ja muistoesinemyymälä Tuohus. Kulttuuritarjontaa löytyy mm. näyttelyiden ja kirjaston muodossa. Valamossa on myös mahdollista järjestää kokouksia, kursseja ja muita rauhallista ympäristöä kaipaavia tilaisuuksia oheispalveluineen. Kesäisin Valamon munkkiluostarin vesillä pääsee risteilemään M/S Sergei-laivalla, joskaan tänä kesänä risteilyjä ei järjestetä koronatilanteen vuoksi.

Luostarialueen vaikuttavin rakennus on Kristuksen kirkastumisen muistolle pyhitetty pääkirkko. Pohjoisvenäläistä kirkkotyyliä edustava kirkko on vihitty käyttöön vuonna 1977. Sitä ennen kaikki luostarin jumalanpalvelukset toimitettiin kahdesta aitasta rakennetussa Vanhassa kirkossa, joka on edelleen käytössä kesäisin joissakin palveluksissa. Kuvassa näkyvän Agora-keskusaukion vasemmalla laidalla näkyvä rakennus on muistoesinemyymälä Tuohus, jossa toimii myös hotellin vastaanotto. Oikealta pilkistää kulttuurikeskuksen pääty. Alapuolella oleva kuva on otettu kirkon kellotornin vierestä saman aukion yli vastakkaiseen suuntaan. Aukion toisessa päässä on Kahvila-Ravintola Trapesa.

Kriparin päätösjuhla järjestettiin kulttuurikeskuksessa, jossa on myös Valamon luostarin kirjasto ja näyttelytiloja.

Valamon opistokin toimii alueella.

Majoitusrakennuksia on useita. Itse vietin yöni tässä alla näkyvässä hotellirakennuksessa.

Juurikkasalmen näkymiä Luostarin omasta laivarannasta.

Pyhän Nikolaos ihmeidentekijän tsasouna on valmistunut laivalaiturin tuntumaan vuonna 1987. Se on toisinto Laatokan Karjalan Salmin pitäjässä, Mantsinsaaren kylässä sijainneesta rukoushuoneesta.

Pääkirkko kulttuurikeskuksen suunnasta.

Ja vielä toiselta puolelta.

Pääkirkon keskusaukion puoleisessa seinässä on mosaiikki, johon ovat kuvattuna Valamon Pyhät, Sergei ja Herman, jotka perustivat alkuperäisen Valamon luostarin Pohjois-Laatokan Valamon saareen. Luostari on perustettu viimeistään 1300-luvulla, perimätiedon mukaan ehkä jo 1100-luvulla. Toisen maailmansodan aikaan Suomen ortodoksisen kirkon alaisuudessa toiminut luostari evakuoitiin helmikuussa 1940 ja noin 200-henkinen veljestö löysi uuden kodin täältä Heinäveden Papinniemestä.

 

Valamon hautausmaa sijaitsee Juurikkasalmen toisella puolella. Kävelymatkaa sinne oli vain noin kilometrin verran hotellilta, joten päätin käydä siellä siskoni kanssa iltakävelyllä. Hautausmaa koristeellisine puuristeineen on aika erinäköinen paikka, kuin perinteiset luterilaiset hautausmaat. Taustalla näkyy pyhittäjä Herman Alaskalaisen tsasouna. Pyhittäjäisä Herman oli Valamon munkki, joka siirtyi 1700-luvun lopussa Alaskaan lähetystyöhön. Hänet kanonisoitiin eli liitettiin pyhien ihmisten joukkoon vuonna 1970.

Pari julkkistakin täällä lepää. Tässä kirjailija Pentti Saarikosken hauta. Kirjailijalle on tuotu muistokynttilöiden sijasta kyniä.

   

Ohjaaja Kalle Holmberg ja hänen puolisonsa Ritva Holmberg on haudattu tähän.

Hautausmaan vieressä sijaitsee laaja viinimarjaviljelmä, josta ilmeisesti luostarin oma viini saa ainakin osan raaka-aineistaan.

Juurikkasalmen sillalta avutuu komea näkymä Juurikkaselälle.

Hyyppäänvuorella jälleen kerran

Hyyppäänvuoresta tuli meille lähiretkikohde muutettuamme vuonna 2016 Muuramesta Laukaan Metsolahteen. Hyyppään P-alueelle on meiltä nyt vain noin 13 kilometriä. Sinne oli siis helppo lähteä käymään, kun koitimme keksiä meillä kylässä olleen kummipojan kanssa tekemistä.

Tänä vuonna vähän kaikkea on leimannut COVID-19-tautiin varautuminen ja ulkomaanmatkailua on kehotettu välttämään. Niinpä kotimaiset retkikohteet ovat olleet ennennäkemättömässä suosiossa. Sen huomasimme jo viime viikonloppuna Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Hyyppäänvuoren aluekin näytti olevan suosittu, kun saavuimme pysäköintialueelle.

Parkkipaikan vierestä lähtevä polku, tai paremminkin tie, on osoitettu Hyyppää-kyltillä. Vaikka tie onkin autolla ajettavissa, niin sinne ei kannata lähteä ajamaan, koska autoa ei voi tien varteen pysäköidä.

Tie on suljettu isommilta ajoneuvoilta ketjulla. Ketju on sen verran matalalla, että siitä pääsee helposti astumaan yli. Kiertäminenkin toki onnistuu.

  

Noin puolen kilometrin kävelyn jälkeen tiestä erkanee Hyyppäänvuorelle johtava polku. Oikeaa suuntaa näyttää suuri puinen Hyyppäänvuori-kyltti. Matkaa on tästä jäljellä kilometrin verran. Polku on selvästi levinnyt edellisen käynnin jälkeen ja myös kulunut. Juuria ja kiviä on nyt enemmän esillä.

Jyrkintä nousua lukuunottamatta reitti on melko helppo. Nousu on lyhyt, mutta ihmettelen suuresti, jos joku siitä hengästymättä selviää. Sadekelillä tämä voi olla vaarallinen paikka.

  

Pian nousun jälkeen maisema alkaa avartua mukavasti ja ainakin tällä kertaa myös matkan aikana kiusanneet hyttysetkin antoivat periksi.

Hyypäänvuoren upeat näköalat ihastuttavat yhä uudelleen, vaikka täällä onkin tullut käytyä jo useamman kerran. Tuskin tämäkään kerta viimeiseksi jää.