Loukkuvuoren lenkki, Etelä-Konneveden kanssallispuisto

Kävimme elokuun lopulla pyörähtämässä Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Tarkoituksenamme oli  kiertää Loukkuvuoren lenkki, mutta se jäi sillä kertaa haaveeksi, koska en ollut selvittänyt kunnolla etukäteen mihin alueella saa ajaa autolla. Kuvittelin pääseväni autolla kartalla näkyvälle lenkin lähellä olevalle puomille asti. Totuus paljastui kuitenkin hyvin nopeasti käännyttyämme Konnekoskentieltä Kaipionniementielle. Vastassa oli kyltti, joka kertoi, että autolla ei saa mennä kansallispuistoon muualta kuin Törmälän kautta. Siispä vaihdoimme sillä kertaa suunnitelmia, koska kävellen matkaa olisi tullut meille liika ja kiersimme korvikkeeksi Kalajan kierroksen, jonka olimme kiertäneet kertaalleen jo pari vuotta sitten.

Tällä kerralla otin polkupyörän auton kyytiin ja parkkeerasin autoni Kaipionniementien reunaan. Pyörällä polkaistavaksi jäi noin 5,3 km yhteen suuntaan. Täytyy sanoa, että tällaiselle vähemmän pyöräilleelle tiestö on mäkisyydessään aika rankka. Mutta komeita kallioisia maisemia ja huikeita laskuja siinä pääsee kokemaan ja itselleni sattui niinkin suuri kunnia, että näin matkan varrella viirupöllön. Se hyppäsi tien varren metsiköstä yllättäen siivilleen ja lensi edelläni tielinjaa pitkin noin 100 metriä kurvaten sitten takaisin metsään. Hieno kokemus sekin.

2,8 kilometrin pituisen Loukkuvuoren lenkin virallinen aloituspaikka on Enonranta, johon saavutaan yleensä veneillen tai meloen. Tietä pitkin sinne ei pääse. Minun aloituspaikkani oli kuvan mukainen kohta, jossa polku menee pienen tien yli Loukkuvuoren eteläpuolella. Jätin pyöräni tien varteen ja lähdin kävelemään polkua pitkin oletettua Loukkuvuorta kohti.

Pienen nousun jälkeen sain vahvistuksen epäilyksilleni, että olen oikealla polulla. Loukkuvuoren näköalapaikka oli jo opastuksen mukaan lähellä.

Pian edessäni avautuikin huikeita näkymiä kansallispuistoon.

Etelä-Konneveden kansallispuisto on ennenkaikkea venilijöiden ja melojien unelmapaikka, mutta kyllä järvimaisemaa kelpaa ihailla maalta käsinkin.

Niinkuin yleensäkin luonnossa, ainoat ärsytyskynnystä koettelevat asiat näissäkin maisemissa liittyvät ihmisten tekemisiin. Olihan jonkun pitänyt tehdä laiton nuotio tällekin upealle paikalle.

Maisemien ihailun ja pienen vesihörpyn jälkeen jatkoin matkaani. Nousua ja laskua on paljon koko reitin ajan.

Välillä kiivetään kuivia männikköisiä mäkiä ja välillä mennään vetisemmässä maastossa.

Polulla on syytä olla tarkkana koipiensa kanssa, sillä juuria ja kiviä on paljon.

Lähelle järveä tultaessa opastus ohjaa Loukkuvuoren lenkkiä kiertävät vasemmalle. Tässä olisi mahdollista tehdä retkestään 2,2 kilometriä pidempi kääntymällä oikealle. Itse valitsin kuitenkin suoremman reitin Enonrantaan.

Jo ennen Enonrantaan saapumista kaunista järvimaisemaa pääsee ihailemaan lähietäisyydeltä.

Syksyn värit olivat välillä näkyvästi esillä, vaikka puissa olikin vielä paljon lehtiä ja yleisilme edelleen melko vihreä.

Enonrannan tilavaan katosmaiseen laavuun mahtuu isompikin porukka. Puuvaraston takana on myös kuivakäymälä retkeilijän elämää helpottamassa. Omat wc-paperit kannattaa ottaa kansallispuistoon mukaan, jos arvelee tarpeen iskevän.

Laavun varustukseen kuuluu reilun kokoinen kotakeittiö. Jos kansallispuistossa aikoo tehdä tulet, niin nämä viralliset tulipaikat ovat ainoita sallittuja paikkoja.

Itse en nyt tulia tehnyt, vaan söin kylmät eväät ulkona pöydän ääressä. Viime aikoina intoni tulien tekoon retkillä on muutenkin laantunut. Ehkä pönttöuunin ja puusaunan lämmitys kotioloissa täyttävät riittävästi sitä tarvetta.

Enonrannan laituriin mahtuu kiinnittymään useampikin vesikulkuneuvo kerrallaan. Tällä kertaa siinä oli vain yksi kanootti, joka jää kuvassa tehokkaasti kaiteen taakse piiloon.

Syömähommien jälkeen jatkoin matkaani. Tästä vielä viimeinen kurkistus järvelle, ennen metsän siimekseen katoamista.

Loppumatkakaan ei ollut tasaisuudella pilattu. Nousua oli ihan kiitettävästi ennen kuin pääsin takaisin polkupyöräni luokse.

Vanha pökkelökin tuli vastaan. Liekö siinä jonkun kesäasunto.

Ladun Majan lumikenkäreitti

Jyväskylän Latu avasi 11.2.2022 lumikenkäreitin Ladun Majan lähimetsiin. Kävimme testaamassa sen reilu kuukausi avaamisen jälkeen. Keli oli upean aurinkoinen ja pakkasta vain nimeksi. Päivän mittaan lämpötilan oli luvattu nousevan reilusti plussan puolelle. Lähdimme reitille noin klo 9:45.

  

Lumikenkäreitti lähtee samasta paikasta kuin Tossu ja tassu -kävelypolku. Kartasta näkyy miten polulle pääsee Majalta. Osa matkasta mennään polun kanssa samaa uraa pitkin. Lumikenkäreittiä on kuljettu paljon, joten umpihangessa ei ole tarpeen rämpiä, vaan polku on niin kovapohjainen, että sitä voisi kävellä tavallisilla kengilläkin, ainakin näin aamupakkasilla.

Lumikenkäreitti kulkee mäkisessä maastossa, mutta korkeuserot eivät ole kovin suuria. Jyrkkiä mäkiä ei ole kuin yksi alamäki reitin loppupuolella. Siitäkin selviää lumikengillä tavallisesti kävellen. Kuvassa yksi loivista ylämäistä, jossa kasvaa matalaa taimikkoa.

Taimikon kohdalla taisi olla parin sähkölinjan ylityksen ohella reitin avarimmat maisemat. Taustalla näkyy Jyväskylän radio- ja televisiomasto, joka on suhteellisen lähellä.

Toisin paikoin hyvin lumisissa kohdissa aikaisempien kulkijoiden lumigengät ovat painuneet varsin syvälle hankeen. Korkeusero ympäröivään hankeen on välillä aika suuri ja sauvojen käyttö käy hankalaksi. Toisaalta sauvat eivät ehkä olisikaan niin välttämättömät tällä reitillä. Loppupuolen jyrkässä alamäessä ne lisäsivät kyllä mukavasti turvallisuuden tunnetta.

Lähtöpaikalle palattuamme huomasimme, että siellä päivystämässä olleet lumiukot olivat saaneet varusteita ylleen. Lähtiessämme ne olivat täysin paljaina. Ladun Majalla oli juuri alkamassa Ulkona kuin lumiukko -tapahtuma, jossa oli mm. Muumihiihtoa ja -lumikenkäilyä, pulkkamäki ja muuta puuhaa lapsille ja lapsenmielisille. Muumikin oli kuulemma paikalla. Kävimmekin hieman aistimassa hienon urheilujuhlan tuntua ennen kuin lähdimme kotia kohti.

Kattilapolku ja Paskolammin luontopolku, Häähninmäki

Päätimme lähteä aurinkoisena syyspäivänä pienelle retkelle Häähninmäen maastoon. Talvella kävin tutustumassa ensin yksin Häähninmäen näkötorniin ja myöhemmin kiersin avopuolisoni kanssa Paskolammin luontopolun pienten lisukkeiden kera. Tarkoitus oli käydä Häähninmäellä uudelleen jo kesällä, mutta se pääsi venähtämään syksyyn.

Häähnintuvan parkkipaikalta (Häähnintuvantie 160, Hankasalmi) lähtee kaksi polkua. Aikaisemmilla kerroilla kuljimme isoilla kylteillä opastettua polkua, joka menee hyvin suoraa reittiä Häähnintuvalle. Tuvalle on sen kautta matkaa 0,5 km. Toisen polun alku on joitakin kymmeniä metrejä aikaisemmin parkkipaikalle tultaessa. Sen kautta Häähnintuvalle on matkaa 1,2 km. Polku on nimetty Kattilapoluksi sen varrella olevan puuhun kiinni kasvaneen emalikattilan vuoksi.

Polku on hyvin helppokulkuinen. Sitä on tasoiteltu soralla ja joissakin paikoissa on käytetty puuhaketta.

Polulle nimen antanut punainen emalikattila tulee vastaan melko nopeasti. Alue on ollut 1960-luvulla laitumena hevosille ja hiehoille. Kattilaa on käytetty jauhojen ja kivennäisaineiden antoon eläimille.

Jonkin matkan päässä vastaan tulee risteys, jossa voi valita kiertääkö Ison Häähninjärven ympäri, vai kääntyykö Häähnintuvalle. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon. Tupa on Häähninmäen päällä, joten tiedossa on kohtalainen nousu. Ennen nousua polkua on tasoiteltu hakkeella ja se tuntuukin mukavan pehmeältä kävellä.

Polku kulkee mäen päällä läheltä Peikkolaa, johon tutustuin edellisillä Häähninmäen reissuilla.

Kun nyt kerran täällä oltiin, niin pitihän Häähninmäen näkötornissakin jälleen käydä. Maisema näytti komealta näin syksyiseen aikaankin.

Näkötornin lähellä oleva nuotiopaikka oli nytkin ahkerassa käytössä. Kuvan keskellä puun takana on vanha isonjaon aikainen rajamerkki. Nuotiorinki on sen vasemmalla puolella. Rajamerkistä oikealle yläviistoon häämöttää Peikkola.

Häähninmäen näkötorni on varmasti yksi erikoisimmista ja komeimmista näkötorneista Suomessa. Huipulla olevaan varaustupaan pääsee viikonloppuisin lämmittelemään vapaasti.

Tornin jälkeen jatkoimme Paskolammin luontopolulle. Polku lähtee tornilta suunnilleen pohjoiseen. Polku on koko matkaltaan sorapintainen ja helppokulkuinen.

Osa matkasta kuljetaan tietä pitkin. Talvella auraamatonta tietä käytetään moottorikelkkaurana.

Tietä kuljetaan noin 370 metriä, jonka jälkeen Paskolampi-opasteet ohjaavat polulle.

Poikkesimme Paskolammen rannassa syömässä eväät saman pöydän ääressä kuin talvellakin.

Nimi antaa lammesta aivan vääränlaisen kuvan. Kaunis suolampihan tämä on.

Jatkoimme polkua takaisin Häähninmäelle. Polku tulee Häähnintuvan puuvaraston viereen.

Häähnintuvan nuotiopaikka oli saapuessamme hetkellisesti tyhjillään. Heti kuvan ottamisen jälkeen siihen tulikin jo uusi seurue virittelemään tulia.

Häähninmäki on hieno kokonaisuus tupineen, tulipaikkoineen ja näkötorneineen. Häähnintuvassa ja näkötornin mökissä voi yöpyä maksua vastaan. Päivisin niissä voi käydä lämmittelemässä ja vaikka syömässä eväitään. Lisätietoa Häähninmäestä ja siellä järjestettävistä tapahtumista löytyy Häähninmäen ulkoilualueen Facebook-sivuilta.

Pyörittyämme hetken mäellä palasimme takaisin parkkipaikalle. Paluumatkaan käytimme lyhyempää polkua. Kattilapolun pituus on noin 1,2 km ja Paskolammin luontopolku noin 1,8 km. Paluupolun 0,5 km:n kanssa niistä tulee siis noin 3,5 km.

Päijätsalo, Päijänteen kansallispuisto

Päijänteen kansallispuisto sijaitsee Padasjoen, Asikkalan ja Sysmän alueella Suomen toiseksi suurimman järven, Päijänteen eteläosassa. Siihen kuuluu noin 70 erikokoista saarta ja luotoa. Suurimpaan osaan puistosta pääsee vain vesiteitse. Me kävimme kuitenkin tutustumassa osittain kansallispuistoon kuuluvaan Päijätsaloon, johon pääsee ajamaan siltaa pitkin autolla.

 

Päijätsalon parkkipaikalta, joka sijaitsee osoitteessa Sorolantie 28, Sysmä, lähtee polku, joka muodostaa 4,1 kilometrin pituisen ympyräreitin. Reitin varrella on kolme kohtaa, joista voi poiketa ympyrän keskelle jäävälle näkötornille. Näitä polkuja yhdistelemällä voi rakennella useita eri pituisia reittejä.

Polun varressa parkkipaikan läheisyydessä sijaitsee osa kolmiosaisesta Päijätsalon yhteisötaideteoksesta, "Pömpelikylästä", jonka on suunnitellut kuva- ja yhteisötaiteilija Tiina Hallakorpi.

Parin sadan metrin päässä tulee vastaan ensimmäinen risteys. jossa voi valita kumminko päin ympyrän haluaa kiertää. Tästä voi myös mennä halutessaan lyhintä reittiä näkötornille tai Pyydysniemeen, jos koko ympyrän kiertäminen ei kiinnosta. Pyydysniemessä on Päijätsalon ainoa virallinen tulentekopaikka ja sinne voi myös rantautua veneellä.

Järveä kohti laskeudutaan valoisassa metsässä. Ympyräreitti on merkitty maastoon sinisillä täplillä. Näkötornin kautta kulkevat polut on merkitty punaisella.

Aivan rannan tuntumassa on infopiste, jossa kerrotaan Päijätsalosta ja Päijänteen kansallispuistosta.

Vähitellen Päijänne alkoi näkyä paremmin. Keli oli melko täydellinen retkeilyä ajatellen. Lämpötila oli riittävä ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Tuuli puhalteli vain sen verran, että vesi liplatti mukavasti.

Kännykän linssiheijastuksia ihmetellessä alkoi kaduttaa, että en ottanut parempaa kameraa mukaan. Sitä on vaan niin mukavuudenhaluinen, että järjestelmäkameran raahaaminen mukana ei aina innosta. Maisemat olivat joka tapauksessa upeita. Kuvat eivät vaan tee niille oikeutta.

Tehinselän puoleinen ranta on hyvin kivikkoinen.

 

Päijätsalon ainoa tulentekopaikka sijaitsee Pyydysniemessä. Meillä oli makkarapaketti varmuuden vuoksi mukana, mutta ei omia polttopuita. Läheisessä polttopuuvarastossa oli kyllä runsaasti puuta, mutta ei yhtään valmista klapia. Puut olisi pitänyt siis sahata ja pilkkoa. En jaksanut tässä vaiheessa vaivautua, joten istahdimme vain nuotiopaikalle ja söimme eväsleivät ja pullat termoskahvin kanssa. Ajattelin, että voisin tehdä nuotion myöhemmin, kun olemme käyneet näkötornin luona.

Piipahdimme ennen näkötornille lähtöä Pyydysniemen kärjessä, josta avautuu komea näkymä Päijänteen suurimmalle selälle.

Kummeli opastaa veneilijöitä.

Tällaisessa kivikossakin on yllättävän paljon elämää. Mutta rankka elämä näkyy puidenkin ulkomuodossa.

Pyydysniemestä lähtee näkötornille puolen kilometrin mittainen polku. Tornille mennessä kuljetaan kutakuinkin koko matka ylämäkeen. Korkeuseroa tornin sijaintipaikalta Päijänteen pintaan on 86 metriä.

Syksyiset värit näkyivät komeasti varsinkin auringon valaisemissa lehtipuiden latvuksissa sinistä taivasta vasten. Erityisesti haavat hehkuivat kirkkaan keltaisina.

Hengästyttävän ja hikisen nousun jälkeen saavuimme lopulta näkötornin luokse. Päijätsalon näkötorni on rakennettu vuonna 1899, joten se on seissyt paikallaan jo kolmella vuosisadalla. Sotien aikana se on toiminut ilmavalvonta-asemana.

Torniin noustessa tuntui lievää huojuntaa, mutta ylhäällä alusta tuntui tukevalta, siitäkin huolimatta, että pamautin otsani ylimmän tasanteen reunaan viimeisiä portaita noustessani. Kannattaa siis olla varovainen, eikä kulkea lippa silmillä kuten minä. Keskivahva kallon jomotus haihtui kuitenkin mielestä nopeasti, kun pääsin katselemaan hulppeita maisemia Tehinselän suuntaan.

Tornin korkeus on puuston nykyiseen korkeuteen nähden hieman alimitoitettu, mutta upealta Päijänne kuitenkin näyttää hieman puun takaa katsottunakin.

Hieman linssin ja auringon tuomaa lisäkoristetta tuli tähän kuvaan. Selkäni takana olevia maisemia en juurikaan kuvannut, koska puusto peitti sillä puolella näkymän tehokkaasti.

Tuossa se paha paikka oli, johon pääni pamautin. Aukko on aika ahdas.

 

Näkötornin alapuolella ison selän puolella olevalta kalliolta avautuu myös hulppea näkymä Päijänteelle. Melkein jopa hulppeampi kuin tornista, koska tässä on vähemmän puita edessä.

Palasimme Pyydysniemeen samaa polkua kuin tulimmekin. Vatsa oli edelleen täynnä leivästä ja yllättävän isoksi osoittautuneesta korvapuustista, joten säästin itseni jälleen polttopuiden teolta. Tutkiskelimme infotauluja, joita paikalta löytyi. Yhdessä kerrottiin Pyydysniemen historiaa.

Lähdimme jatkamaan matkaa. Hienoja värejä oli nähtävissä tämänkin polun varrella, kunhan vain suuntasi katseensa välillä vähän ylemmäs.

Pyydysniemestä pohjoiseen lähtevä polku on nimetty Kivikkopoluksi. Ja melko kivikkoista maasto sillä kohtaa olikin. Joka puolella näkyi sammalen peittämiä kiviä. Polun kohdalla kivet olivat kuoriutuneet paljaiksi.

Viimeinen pätkä kuljetaan melko tavanomaisen näköisessä metsässä. Kansallispuistoon kuuluva alue onkin tässä vaiheessa jo jäänyt taakse.