Aittovuoren (luonto)polku

Suunnittelimme käyntiä Halssilan hiihtomaan reiteillä, mutta innostuinkin niiden lähellä sijaitsevasta ja joiltakin osin samoja uriakin kulkevasta Aittovuoren polusta, jonka löysin googlailemalla.

Halssilan asuinalueen yläpuolella kulkevan Aittovuoren polun varrella on ollut aikaisemmin luonnosta kertovia rastitauluja, mutta ne on jossakin vaiheessa poistettu, eikä polkua enää kutsuta luontopoluksi. 3,5 kilometrin pituista reittiä pidetään kuitenkin edelleen kulkukunnossa ja se on merkitty selkeästi keltaisilla maalimerkeillä.

Pysäköimme auton Halssilan liikuntapuiston parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään huoltorakennuksen ohi. Vastapäivään kiertävä polku kulkee tässä vaiheessa hiihtoladun pohjaa pitkin. Leveää hiihtobaanaa kuljetaan useampi sata metriä, kunnes luontopolku poikkeaa latupohjalta oikealle.

Luontopolku poikkeaa suolla ja palaa hetken päästä takaisin jatkaen latu-uran yli vastakkaiselle puolelle. Pian ylitetään myös Hiihtomaalle johtava tie. Tien ylityksen jälkeen aletaan nousta Aittovuorelle.

Matkalla nähdään talousmetsää erilaisissa vaiheissa. On harvennettua sammalpeitteistä kuusimetsää, tiheää nuorta pusikkoa ja myös melko äskettäin aukoksi hakattua metsää. Aukkojen kohdalla näkyvyyttä riittää mukavan pitkälle.

Aittovuorelta laskeudutaan hyvin läheltä Karhunkierroksen ja Aittovuorentien taloja. Ylempänä vuorella olisi voinut kuvitella olevansa kauempanakin sivistyksestä. Yllättävän luonnonläheinen tunnelma näinkin urbaanilla polulla voi olla.

Karhuvuoren luontopolku

Toisen mökkiaamumme koittaessa keli oli epävakainen, mutta sääennuste ei luvannut suuria sateita. Päätimme siis lähteä maastoon. Kohteeksi valitsimme Savonlinnan itäpuolella sijaitsevan Karhuvuoren luontopolun, joka oli niin lyhyt (n. 2 km), että sieltä pääsisi nopeasti pois, mikäli vettä tulisi sittenkin reippaammin.

Luontopolku alkaa suoraan Hirvasjärventien reunasta sen oikealta puolelta Savonlinnan suunnasta tultaessa. Polun alussa on iso puinen kyltti, mutta se on kallistunut ja jäänyt vähän havujen taakse, joten sitä ei välttämättä ihan helposti autolla ajaessa huomaa. Vähän matkan päässä tien vastakkaisella puolella on parkkipaikka, johon pysäköimme automme.

Reitti on merkitty puihin oransseilla maalitäplillä, mutta reitillä pysyminen on toisinaan haasteellista, sillä risteäviä polkuja on paljon ja täpliä ei ole laitettu aina heti risteyksen jälkeen, vaan niitä saa välillä etsiä vähän kauempaa. Liekö sitten joku vitsiniekka käynyt poistamassa täpliä, mutta turhan heikosti risteykset oli merkitty. Toisaalta yhdessä kohdassa täpliä oli läiskitty muutaman metrin välein, vaikka risteäviä polkuja ei sillä alueella ollut.

Polun alkupuolella kuljetaan suon yli pitkospuita pitkin. Pian tullaan karhuvuoren juurelle ja lähdetään nousemaan pystysuoran kalliojyrkänteen vierestä huipulle. Nousu on jyrkänteen vieressäkin sen verran jyrkkä, että kiipeämisen avuksi on tehty puiset kaiteet. Nousun voi ilmeisesti tehdä myös kiertämällä jyrkänteen toiselle puolelle ja nousemalla sieltä loivempaa polkua ylös. Ainakin huipulle näytti tulevan jonkinlainen polku myös vastakkaisesta suunnasta.

Karhuvuoren huipulle on tehty penkit, mutta nuotiopaikkaa siellä ei ole.

Kauempana polun varrella on laavu ja sen vieressä tulipaikka.

Loppuosa polusta kuljetaan vaihtelevassa maastossa.

Muutama todella komea kuusikin oli nähtävissä reitin varrella.

Vilkaharjun luontopolku

Olimme Savonlinnan seudulla mökkeilemässä ja päätimme tutustua lähistöllä olleeseen Vilkaharjun luontopolkuun. Vilkaharju sijaitsee Sulkavan kunnan alueella, noin 5 kilometrin ajomatkan päässä Sulkavan kirkonkylästä. Luontopolku muodostuu kahdesta erillisestä lenkistä, joiden pituudet ovat 3,1 km ja 3,6 km. Päätimme kiertää ne molemmat, mikäli voimia tuntuu ensimmäisen lenkin jälkeen riittävän. Aloitimme lyhyemmästä.


Lyhyempi lenkki lähtee etenemään aluksi leveää metsäautotietä pitkin, mutta koukkaa pian pienemmälle polulle Asta-myrskyn vuonna 2010 runtelemaan metsään, jossa on osittain keloutuneita puunrunkoja valtavat määrät sikin sokin. Polulla puita ei sentään lojunut, joten kävely sujui esteettömästi.


Kaatuneita puita näkyy lyhyemmän reitin varrella usemmassakin paikassa. Reitin alkupuolella voi käydä myös tutustumassa kivistä koottuun panssariesteeseen, joka kuuluu Salpalinjaan. Kivet on ajettu paikalle hevosilla lähikankailta talvisodan jälkeen.

Lenkin loppupuolella on nähtävissä myös taisteluhautoja ja niiden lähistöllä sijaitsee kivikautinen asuinpaikka.

Lyhyemmän lenkin aikana pääsee tutustumaan myös kauniiseen Pöllälampeen.

Lyhyt lenkki oli äkkiä kierretty ja pienen lepohetken ja nestetankkauksen jälkeen päätimme kiertää pidemmän lenkin.

Lyhyt lenkki oli melko tasainen ja helppokulkuinen. Pidemmällä lenkillä korkeuseroja on enemmän ja hiki puskee herkemmin pintaan. Ei sekään kuitenkaan erityisen haastava ole ja tällaiselle sohvaperunuuteen taipuvaisellekin ihan siedettävä.

Pidemmänkin lenkin varrella on kivikautinen asuinpaikka. Tällä seudulla niitä on ilmeisesti ollut enemmänkin.

Pian entisen asuinpaikan jälkeen risteää polku, joka johtaa rantaan laavulle. Poikkesimme laavulla syömässä eväät. Laavu näytti hyvin uudelta ja tilavalta ja sen takana oli ilmeisesti aivan äskettäin käyttöön otettu vessa ja puuliiteri.

Rannassa vessan takana vähän kauempana näkyi olevan jotain erikoista, joten poikkesimme sinne tutkimaan tarkemmin.

Pienessä lahdelmassa lojui kaksi jo pahasti rapistunutta vanhaa tervahöyryä. Tervahöyryjä, eli höyrylotjia käytettiin rahdin kuljettamiseen 1800-luvun loppupuolelta 1960-luvulle.

Tervahöyryjen luota palasimme laavun ohitse takaisin luontopolulle, joka jatkoi nousuaan korkealle rantakalliolle, joka oli mielestäni reitin hienoin paikka.

Kalliolta laskeuduttuamme kohtasimme palokärjen naputtelemassa puuta lähes maan tasalla. En muista nähneeni palokärkeä koskaan niin läheltä. Yleensä olen nähnyt niitä vain jossakin korkealla puussa tai sähkötolpan nokassa. Komea iso lintu. Olin juuri ottamassa siitä kuvaa, kun se päätti vaihtaa maisemaa.

Palokärjen sijasta kuvasinkin jonkun matkalaisen kiireessään polun varteen unohtamaa kenkää. Lähellä oli myös suuri siirtolohkare, jonka lipan alle mahtuisi hyvin sateelta suojaan.

Eräs luontopolun erikoisuuksista on tervahauta. Kyseinen pieni hauta on ilmeisesti 1800-luvun lopulta ja ollut lähinnä kotitarvekäytössä. Sulkavalla on kuitenkin ollut merkittävää tervanpolttoa 1600 ja 1700 -luvuilla. Matkan varrella kohtasimme myös jonkin edesmenneen eläimen pääkallon, joka oli nostettu kepin nokkaan.

Hieman synkeästä kelistä huolimatta Vilkaharjulla oli oikein mukavaa kulkea.