Vanuvuoren näkötorni

Poikkesin Kuopion reissullani katsastamassa Vanuvuoren näkötornin. Vanuvuori sijaitsee Kuopion eteläpuolella noin 13 kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Mäki on Kuopion neljänneksi korkein, joten sen päällä sijaitsevasta 20 metriä korkeasta tornista on komeat näköalat joka suuntaan.

Hämärä oli jo lähellä laskeutumistaan, kun lähdin parkkipaikalta polulle. Etenin siis ripeästi, enkä juurikaan tutustunut luontopolun ihmeisiin. Valokuviakaan ei tullut polulta otettua, mutta vähän videokuvaa löytyy YouTubesta.

Suhteellisen lähellä parkkialuetta oli nuotiopaikka. Tämän lähelle on rakentumassa jonkinlainen grillikatos tai laavu, joka valmistunee vielä tämän syksyn aikana.

Luontopolkua myötäpäivään kiertämällä näkötorni tulee vastaan noin 1,4 kilometrin patikoinnin jälkeen. Vielä uudenkarhean oloinen ja tukeva torni on valmistunut keväällä 2023.

Torniin kiinnitetty kyltti toivottaa tervetulleeksi Vanuvuoren huipulle.

Vaikka torni onkin tukevaa tekoa, niin pientä huojuntaa siellä pääsee kokemaan. Tilaa ylätasanteella olisi isommallekin porukalle. Äkkiseltään en löytänyt tietoa siitä, kuinka monelle henkilölle torni on suunniteltu.

Keli oli suttuinen ja pilvet alhaalla, joten näkyvyys oli melko rajoittunnutta. Hienolta maisema näytti siltikin.

Kuopion tunnetuin maamerkki, Puijon torni, näkyy paremmalla kelillä Vanuvuoren näkötorniin, mutta nyt se jäi pilven sisään.

Matkuksen kauppakeskus sentään erottui selvästi.

Pulkkilanharju, Päijänteen kansallispuisto

Suurin osa Päijänteen kansallispuistosta on kesällä saavutettavissa vain vesiteitse. Pariin paikkaan pääsee kuitenkin myös autolla. Syksyllä 2021 kävimme Päijätsalossa. Tällä kertaa kävin kiertämässä luontopolun Pulkkilanharjulla.

Pysäköin autoni Karisalmen sillan kupeessa olevalle parkkipaikalle. Polun alkuun pääsee kävelemällä valitsemaansa reittiä sillan alle. Itse kävelin ensin portaita pitkin rantaan, jossa ihailin hetken Päijänteen aaltoja.

Tällä puolella harjua tuuli aika navakasti. Hatustaan sai välillä pitää kiinni.

Rannassa menee polku siltaa kohti, joten kävelin sitä pitkin.

Karisalmen silta on komea teräsrakenteinen riippusilta. Se on valmistunut vuonna 1969.

Sitten vain sillan ali harjun toiselle puolelle.

Tuuli väheni huomattavasti heti harjun taakse päästyäni. Tässä vaiheessa kävellään vielä melko reilun levyistä väylää pitkin.

Jossakin vaiheessa olin epävarma miten pitäisi jatkaa ja päätin kävellä lähellä rantaa kulkevaa polkua pitkin. Valintani taisi olla väärä, jos tarkoitus oli kulkea virallista luontopolkua pitkin, mutta pääsinpä ainakin näkemään hienoa maisemaa.

Pienen lisäkoukkauksen jälkeen olin opasteista päätellen oikealla reitillä.

Polku nousi jyrkästi harjun päälle. Alempi kuva on otettu Karisalmen parkkipaikkaa kohti. Polulle voisi lähteä parkkipaikalta ylittämällä tienkin, jos sillan alustan ihailu ei niin kiinnosta.

Polku kulkee vähän matkaa harjun lakea pitkin.

Harjupolun opasteen lähellä oli komea siirtolohkare ja siitä kertova infotaulu.

Harjulta laskeudutaan rantaan portaita pitkin.

Sitten edessä olikin runsain määrin hienoa järvimaisemaa.

Järvimaisemissa viihtyvälle Pulkkilanharju on mahtava paikka.

Tässä osassa Päijännettä vesi on selvästi kirkkaampaa, kuin Jyväskylän seudulla, jossa olen suurimman osan elämästäni viettänyt.

Hetken aikaa tallusteltuani saavuin upealle hiekkarannalle. Jos olisi ollut vähän lämpimämpi ilma ja uimakamppeet mukana, niin varmasti olisin pulahtanut.

Kyllä näissä maisemissa kelpaisi uiskennella.

Päätin tehdä kierroksen, joka käy Viinasaaren edustalla. Reitti kulkee suon vierestä märässä maastossa, joten pitkospuitakin pääsee täällä testaamaan.

Sitten vastaan tuli vähän hämmentävä kyltti, jossa luki Viinasaari. Ikäänkuin olisin perillä Viinasaaressa. Tosiasiassa Viinasaari on vielä reilun sadan metrin kävelyn ja pienen veden ylityksen takana. Olisiko tältä paikalta kulkenut joskus jokin vesiyhteys saareen, vai mistä lie kyse?

Kyltin lähellä rannassa oli valtava kaislikko. Viinasaari näkyy kuvassa oikealla.

Päätin käydä katsomassa pääsisikö saareen peräti kävelemään kuivin jaloin niemen kärjestä. Ei päässyt. Tai en lopulta viitsinyt kokeilla, kun edessä oli niin runsasta kasvillisuutta. Matkalla niemen kärkeen näin useita kaatuneita puita.

Palasin takaisin reitille, joka eteni kuivakkaan kuusikkoon.

Kuusien seassa oli jokunen koivu ja eräässä majaili tämmöisiä sieniä.

Välillä metsä näytti hyvinkin erilaiselta.

Polku palasi takaisin pienen suon luokse.

Lähdin palailemaan kohti parkkipaikkaa. Palasin polkua, jota pitkin on lyhyempi matka. En siis palannut kokonaan samaa reittiä.

Paluupolun varren erikoisuutena oli suppa. Harjusuppa on syntynyt, kun mannerjäätiköstä irronnut jäälohkare on hautautunut hiekkaan ja lopulta sulanut, jolloin sen paikalle on jäänyt lohkareen kokoinen kuoppa, eli suppa.

Polku loppui linja-autopysäkille lähellä Karisalmen parkkipaikkaa.

Laskeuduin vielä parkkipaikalta rantaan ja nautiskelin eväistäni, joita en malttanut aikaisemmin kaivella repustani. Rannassa oli sopivasti jonkun kyhäämä penkki, joka toimi oikein hyvin istumisalustana.

Tuuli vaikutti voimistuneen entisestään. Ihailin vaahtopäitä eväiden syönnin lomassa. Hieno paikka.

Pitihän Karisalmen silta käydä myös kävelemässä läpi.

Hienolta näytti Päijänne sillaltakin.

Loukkuvuoren lenkki, Etelä-Konneveden kanssallispuisto

Kävimme elokuun lopulla pyörähtämässä Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Tarkoituksenamme oli  kiertää Loukkuvuoren lenkki, mutta se jäi sillä kertaa haaveeksi, koska en ollut selvittänyt kunnolla etukäteen mihin alueella saa ajaa autolla. Kuvittelin pääseväni autolla kartalla näkyvälle lenkin lähellä olevalle puomille asti. Totuus paljastui kuitenkin hyvin nopeasti käännyttyämme Konnekoskentieltä Kaipionniementielle. Vastassa oli kyltti, joka kertoi, että autolla ei saa mennä kansallispuistoon muualta kuin Törmälän kautta. Siispä vaihdoimme sillä kertaa suunnitelmia, koska kävellen matkaa olisi tullut meille liika ja kiersimme korvikkeeksi Kalajan kierroksen, jonka olimme kiertäneet kertaalleen jo pari vuotta sitten.

Tällä kerralla otin polkupyörän auton kyytiin ja parkkeerasin autoni Kaipionniementien reunaan. Pyörällä polkaistavaksi jäi noin 5,3 km yhteen suuntaan. Täytyy sanoa, että tällaiselle vähemmän pyöräilleelle tiestö on mäkisyydessään aika rankka. Mutta komeita kallioisia maisemia ja huikeita laskuja siinä pääsee kokemaan ja itselleni sattui niinkin suuri kunnia, että näin matkan varrella viirupöllön. Se hyppäsi tien varren metsiköstä yllättäen siivilleen ja lensi edelläni tielinjaa pitkin noin 100 metriä kurvaten sitten takaisin metsään. Hieno kokemus sekin.

2,8 kilometrin pituisen Loukkuvuoren lenkin virallinen aloituspaikka on Enonranta, johon saavutaan yleensä veneillen tai meloen. Tietä pitkin sinne ei pääse. Minun aloituspaikkani oli kuvan mukainen kohta, jossa polku menee pienen tien yli Loukkuvuoren eteläpuolella. Jätin pyöräni tien varteen ja lähdin kävelemään polkua pitkin oletettua Loukkuvuorta kohti.

Pienen nousun jälkeen sain vahvistuksen epäilyksilleni, että olen oikealla polulla. Loukkuvuoren näköalapaikka oli jo opastuksen mukaan lähellä.

Pian edessäni avautuikin huikeita näkymiä kansallispuistoon.

Etelä-Konneveden kansallispuisto on ennenkaikkea venilijöiden ja melojien unelmapaikka, mutta kyllä järvimaisemaa kelpaa ihailla maalta käsinkin.

Niinkuin yleensäkin luonnossa, ainoat ärsytyskynnystä koettelevat asiat näissäkin maisemissa liittyvät ihmisten tekemisiin. Olihan jonkun pitänyt tehdä laiton nuotio tällekin upealle paikalle.

Maisemien ihailun ja pienen vesihörpyn jälkeen jatkoin matkaani. Nousua ja laskua on paljon koko reitin ajan.

Välillä kiivetään kuivia männikköisiä mäkiä ja välillä mennään vetisemmässä maastossa.

Polulla on syytä olla tarkkana koipiensa kanssa, sillä juuria ja kiviä on paljon.

Lähelle järveä tultaessa opastus ohjaa Loukkuvuoren lenkkiä kiertävät vasemmalle. Tässä olisi mahdollista tehdä retkestään 2,2 kilometriä pidempi kääntymällä oikealle. Itse valitsin kuitenkin suoremman reitin Enonrantaan.

Jo ennen Enonrantaan saapumista kaunista järvimaisemaa pääsee ihailemaan lähietäisyydeltä.

Syksyn värit olivat välillä näkyvästi esillä, vaikka puissa olikin vielä paljon lehtiä ja yleisilme edelleen melko vihreä.

Enonrannan tilavaan katosmaiseen laavuun mahtuu isompikin porukka. Puuvaraston takana on myös kuivakäymälä retkeilijän elämää helpottamassa. Omat wc-paperit kannattaa ottaa kansallispuistoon mukaan, jos arvelee tarpeen iskevän.

Laavun varustukseen kuuluu reilun kokoinen kotakeittiö. Jos kansallispuistossa aikoo tehdä tulet, niin nämä viralliset tulipaikat ovat ainoita sallittuja paikkoja.

Itse en nyt tulia tehnyt, vaan söin kylmät eväät ulkona pöydän ääressä. Viime aikoina intoni tulien tekoon retkillä on muutenkin laantunut. Ehkä pönttöuunin ja puusaunan lämmitys kotioloissa täyttävät riittävästi sitä tarvetta.

Enonrannan laituriin mahtuu kiinnittymään useampikin vesikulkuneuvo kerrallaan. Tällä kertaa siinä oli vain yksi kanootti, joka jää kuvassa tehokkaasti kaiteen taakse piiloon.

Syömähommien jälkeen jatkoin matkaani. Tästä vielä viimeinen kurkistus järvelle, ennen metsän siimekseen katoamista.

Loppumatkakaan ei ollut tasaisuudella pilattu. Nousua oli ihan kiitettävästi ennen kuin pääsin takaisin polkupyöräni luokse.

Vanha pökkelökin tuli vastaan. Liekö siinä jonkun kesäasunto.